28.10.08

Käänteitä arkkitehdiksi

Anti-intellektuaalisuus ei ole pragmaattisuutta vaan statusviestintää, karkea mutta tehokas puolustuskeino tilanteessa, jossa uteliaisuus on uhka.

Teorian ja käytännön asettaminen vastakkain on politiikkaa, yksinkertaistaen; sen kytkös käytännöllisten ratkaisujen ja teoreettisten väittämien tiedollis-taidolliseen sisältöön on vähintäänkin löyhä.

Omalta kannaltani arkkitehtien ammattikulttuurin ongelma ei ole käsityön korostaminen, ei insinöörihenkisyys (taiteilijan näkökulmasta) eikä mikään sellainen, vaikka luonnehtisinkin itseäni teoreettiseksi haihattelijaksi. Ainut ongelma on tärkeily. Sem ei tarvitse olla suuri ongelma; siitä voi olla välittämättä, ainakin sen surkuhupaisimmista muodoista; mutta nuorena kallistin korvani yleistä vaikeutta ja vakavuutta julistaville äänille niin, että menetin itseluottamukseni. Olin liian hämmentynyt tajutakseni, ettei mikään oma tai kypsä näkemys, jota minulle tarjotaan kuin kissalle narusta vedettävää lelua, ole mikään oma tai kypsä näkemys.

Kypsä on se, minkä tekee, oma se, minkä vasta aavistaa; se ei ole koskaan oma.

Se, mikä näyttäytyy loputtoman vaikeana, on jo helppoa.

Omiin taitoihinsa voi eksyä.

Toiminta on helppoa, koska se on toimintaa.

Vertailu keskinkertaistaa, koska se on vertailua.

Vertaa sitä, mitä pelkäät ihmisissä, siihen, mitä ihailet. Vain edellinen täytyy voittaa.




Tämä on kahdessadas merkintä talla partikulaarisella palstalla. Harkitsen madaltavani kirjoittamiskynnystä ainakin tilapäisesti, etten tuhraa kallista aikaa tekstien ylikypsyttelyyn.

22.10.08

Jokainen matka vaatii selityksen


Maantietä pitkin
on hienointa Tommipommia.

Elämä on vaikeaa, ja huiputukseen on ryhdyttävä itse siinä toivossa, ettei huijaa ketään.

Näin voisi jatkaa toiseen varttumisesta

Tulematta moderniksi jäisi kiveksi
vajoaisi pinnasta: masennuksessa on syvempi
järki ja tunne, ylpeys.

Elämänhäpeä, kun ajat
eivät ole aina olleet samat, kuten olisi pitänyt olla.

Ihmisen vaatimuksen täyttää etupäässä timantti.

Päähäsi tulee pohjaton kaivos.

Toivo liittyy epätoivoon, epätoivo toivoon, mainos kuolemaan, kuolema mainokseen; se on vetoketju, jonka häpäisijä avaa ja jonka runoilija koettaa sulkea; tämä on kiusallisuuden tie.

Toistan, jotta tämä olisi runo: mainos ja kuolema, taivas ja helvetti. Niiden niveltyminen toisiinsa on näytettävä. Ettei todellisuus ole välissä vaan ympärillä; että on kauhistus lausua "arki", jottei turhaan lausuisi.

17.10.08

Liittyy

Syksyn koleuteen liittyy outo tunne, että pitäisi hävetä olemassaoloaan, ojan penkalla, marjametsässä, suunnistamassa. Muuten sen kestäisi kyllä. Vasta jälkeenpäin tajuaa pysähtyneensä järkyttyneenä joskus, pysähtyy, sen tajuaa sitten.

Kun söin uuniperuna-annoksen, aloin miettiä, missä olin viimeksi nauttinut vastaavan, useitakin. Tonnikalatäytteellä, se oli tapa: muistin, miltä peruna näytti ja maistui, mutta ravintolaa ympärillä ei ollut. Tai ehkä oli kyläkauppa, sen haalea vaakalaudoitus. Mutta se ei ole ollut toiminnassa kahteenkymmeneen vuoteen. Miten se tähän liittyi. Nyt puhuttaisiin parin vuoden takaisista.

Kun kuva liittyy toiseen, se on pikemmin runo kuin kuvataidetta.

Jos kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei liity.

7.10.08

Etäisessä lainavalossa, omalla painolla

Istun tässä etsimässä painavaa ajatusta. Paavo Haavikko on kuollut. Kun olin nuori, ilahduin tiedosta, että Haavikko olikin elossa ja kirjoitti yhä. Pelkän nimen perusteella hän ei kuulostanut aikalaisrunoilijalta, mutta hän oli nuorempi kuin isäni. Painava, vakava nimi assosioitui pikemminkin Jaakko Haavioon, V. A. Koskenniemeen, siihen konservatiiviseen, mitä hyllystämme löytyi: kullattuselkämyksisiä sotienjälkeisiä kokoelmia, joissa oli sotia edeltäneitä runoja; mennyttä aikaa, nuorena vanhenneita ellei kuolleita tekijöitä. Ja olihan Haavikko aikansa vanhimpia sieluja, nimensä kuuloinen, sitä raskaamman roolin vetäjä mitä kepeämpi itse. Näin olen ymmärtänyt.

Nytkä olisi korkea aika pyristellä irti painavuudesta? Jotain väistämätöntä siinä on, tässä maassa ja ilmapiirissä. Tiheä kappale. Miten siitä pääsisi helposti ohi, jos sen lähestyminenkin on näin työlästä? Elävät kamppailevat samoja kamppailuja kuin ne kuolleet, joiden kirjoja luetaan.

Niin kauan kuin Haavikko on ajankohtainen, hänelle on vaikea kuvitella seuraajaa. Näin kauan on kauan.

Lukiossa äidinkielen tunnilla luettiin Paavo Haavikon ylioppilasaine, se oli hämmästyttävä, huvittava, pelottava itsetietoisuudessaan, jollaista emme kuvitelleet voivamme löytää. Se oli, jos muistan, proosaruno, vanha mutta radikaali, ja me seurasimme siinä kuuta tai kuu seurasi meitä. Muistan lähinnä tunnelman, aiheen ja monikon ensimmäisen persoonan. Lyyrisessä nenäkkyydessään ja luokittelemattomuudessaan epäaine hyppäsi vasten epävarmoja abinkasvojamme. Pelotti, varmasti. Opettajamme, mainio, ilkikurinen, hihitti. Runoilija oli suvereeni ja kulki ohi, karkasi kuineen, mutta me saatoimme oppia alkeet painovoimasta, kuvaannollisessa esityksessä. Etäisyydet, joilla tuo voima nousee esiin – miten hän tavoitti ne?