Äänestä ääneen...
Kriisi antoi tunnustusta ääneenajattelusta. Hyvä niin, koska en ole tahtonut keksiä muutakaan: systemaattisempi toimintamalli tarkoittaisi kahta pahempaa teeskentelyn temppelien rakentamista – ilman purkamista, ilman ääneen ajattelua... Arvostan ja ihannoinkin joitain instituutioita – luonnontieteitä! – mutta niiden nimissä en tietenkään voi puhua. Ei ole mukavaa havaita, ettei itsellä ole minkäänlaista sanomaa, joka ylittäisi ajattelun tässä ja nyt; eikä ole mukavaa havaita, ettei muutoin voi ollakaan. Kunpa tietäisin, miten omasta ajattelusta voisi päästä sen verran yli, että saavuttaisi edes auttavan ammatillisen roolipuhunnan taidon: sellaisesta voisi olla hyötyä työelämässä. Mutta aina kun olen koettanut kirjoittaa, olen törmäillyt omiin ajatuksiini kuin oviin, jotka avautuvat yliopistojen loputtomiin kapeisiin käytäviin.
Mitä jos tämä olisi romaanin aloitus? Harjaantuneelle lukijalle ei jäisi epäselväksi, että tässä puhuu epäluotettava kertoja. Loppukäänne paljastaisi muillekin, että kaikki tapahtui toisin.