30.11.17

Metrolla menneisyyteen 3

Istahdan arkkitehtiosaston yläaulan ikkunalle. Neljäs päivä Otaniemessä. Kone on ikkunaalaudalla eikä pöydällä, jotta johto yltäisi pistokkeeseen. Niinpä käännän selkäni portaikolle ja katson Alvarinaukiota, harmaita pilsiä sen yllä. Keskelle – epäilyttävän keskelle – A-osaston marmorisisäpihaa on istutettu puuntaimi. En erota kyltin teksti näin kaukaa. Ilman muistoja en olisi tunteitteni vietävissä, en nöin vieraantunut, en näin peruuttamattoman reflektiivinen. Minulla on perinne vaalittavanani, oma yksityinen perinteeni, josta olen täällä ottamassa selkoa.

Ohitin käytävällä rivin opintopsykologien ovia. Kävin kerran vuosia sitten selvittämässä huoliani eräällä heistä tai heidän edeltäjistään. Hän oli nuori, hyvin pukeutunut ja melko muodollinen eikä kyennyt tarjoamaan minulle juuri mitään. Porvarillinen identiteetti on hirvittävän hauras, mutta kirjaston ikkunoista hämärtyvään iltapäivään valuva valo vangitsee huomioni. Aaallon ja aikalaisten arkkitehtuurissa on lämpöä ja herkkää uteliaisuutta, jonka yhteensopivuus innovaatiopropagandan ja opiskelijayhteisön krooniseen juveniiliuden kanssa on tuskin lujittumaan päin. Kirjoitin Otaniemi-narratiivin inhimillistämisestä ja tarkoitin omia tunteitani. Tarkoitan tunteitani, osoitan niitä kohti, kartoitan niitä. Ne täyttävät koko näkyvän maiseman.


––

Huomaan olevani kiusallisen riippuvainen sosiaalisen median kannustusjoukoista. Kirjoitin tuolla toisaalla seuraavasti [klo 18.07]:

Vajaakäytössä oleva vanha A-osasto on kirjoittavalle persoonalleni täydellinen leikkikehä. Metro ja mustan talven pimeys tarjoavat unenomaiset kyydit paikalle ja paikalta pois. Olen levottomuuteeni nähden liki onnellinen. Akatemia ja minä elämme rauhanomaisesti rinnakkain, muttei se estä, etteikö välillämme voisi vielä leiskua purkausilmiöitä.

29.11.17

Metrolla menneisyyteen 2

Kävin tänään Otaniemessä jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kenties palaan vielä maanantaihin ja jatkan kertomustani, vaikka se ehti muuttua aika jännittäväksi – kirjoittajan kannalta, tuskin sinun. En ole kokenut retkilläni avointa liikutusta, mutta merkitykset, joita olen ehtinyt hyljeksiä, käyvät silti pakahduttaviksi, ne tukkivat kanavani vyöryllään, jolloin estot ja pelot heräävät ja työ seisahtaa. Kun palaan herkän nuoruuteni herkistäviin maisemiin, muistojen ja välittömien kilpapommitus ylittää kaikki rekisteröintitaitoni. Kirjoittamisen väärtiltä tuntuvaa on liikaa, ja mitä ikinä keksinkin todeta, lauseitteni väliin puhkeaa kysymyksiä. Olisi kenties ollut intensiivisyyden kannalta tarkoituksenmukaisinta pitää ne kaikki omana tietonani, jättää mahdolliset kirjalliset huomiot kryptisiksi merkinnöiksi helakanpunaiseen muistikirjaan.

Miten toisin maailmani mielekkyys muodostui kuin edellytin. Miten yritinkään filosofoida itseni toiseksi. En yritä vaikuttaa poikkeusyksilöltä, yritän vain löytää mukavan asennon. Kun yritän ilmaista sen, mikä vaivalloisissa älyllistyksissäni ja komplekseissani ei ole vaivalloista ja vaivaannuttavaa, jäljelle jää lähinnä pirstaleisia huomioita. Muistojen ja uusien havaintojen ristivalotuksessa pirstaleista uhkaa – toden totta – muodostua jatkuvia, muuttuvia, omalakisia ja -kohtaisia kuvioita.

Minun on vihdoinkin inhimillistettävä Otaniemi-narratiivini – sen sijaan, että asettaisin käännekohdan eli ihmiseksi tulemiseni siihen pisteeseen, jossa joitain vuosia Teekkarikylästä lähdön jälkeen pääsin osittain irti läheisyyteen, seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloistani ja aloin julkaista tekstifragmenttejani verkkopäiväkirjassa. En tiennyt, miten ilmaisisin itseäni, en tiennyt, miten olla aikuinen (tiedänkö vieläkään), mutta täytyin siitä, mikä oli. Molemmat vanhempani olivat yhä elossa. Saavuin Otaniemeen 19-vuotiaana märkäkorvaylioppilaana (ensikosketukseeni paikkaan ja sen henkeen tapahtui jo aiemmin; tästä myöhemmin) ja lähdin pois 25-vuotiaana, melko pian isäni kuoleman jälkeen.

28.11.17

Metrolla menneisyyteen, välihuomioita

Olen kirjoittautumassa joksikin muuksi. Saa nähdä. Tahdon nähdä, ainakin.

Dipolissa teekkarit mässäilevät avokadolla.

Kun kirjoitan, oleskeluni on täynnä asiaa. Seuraan varjona, kun toiset suorittavat. Muistikirjaan tarttujasta tulee journalisti ja kirjailija omin päin.

Arkkitehtiosasto on tyhjä, tilaisuuteni on tullut!


27.11.17

Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

7.11.17

136 s.

Runoteokseni Mutta ennen muuta ilmestyi toukokuun lopulla. En ole kertonut asiasta tällä palstalla, mutta olisiko minulla nyt hetki aikaa? Mitä uutta minun muka täytyisi sanoa? Voisin jopa pyytää apua teiltä: kukaan ei ole vielä paljastanut, mitä tulin tehneeksi, enkä osaa tehdä sitä itse.

Teksti kirjassa on sarakemuotoista ja paperin läpi pyrkivää. Monumentalisoin siinä mielikuviani; tällainen tuntui mielekkääntä tuossa elämänvaiheessa, joka alkoi noin viisi vuotta sitten. Onnistuinko heittämään hyvästit kyseiselle vaiheelle, kuten toivoin keväällä? Kenties, mutten silti osaa selittää niitä ongelmia ja ratkaisuja, joista kirja koostuu. Se tahtoo olla abstrakti, kompleksinen ja tihentelevä. Anna sen häiritä.

23.10.17

Miniä


Minä minä olen?

Minä olen minä olen?

Minä olen tänä minä olen?

Minä olen tänä minä minä olen?

Minä minä olen tänä minä minä olen?

16.10.17

Tuntematon suurmies

Viikko sitten turun kirjamessujen jälkipoltoissa näin unen, johon Käymälöitsijä ehti jo tarttua. Unessa mustanharmaaseen turkkiin kääriytynyt (ja kohtauksen myötä nuortunut) rouva äksyili, kun oli eksynyt valtavan messurakennuksen väärään päähän: "Siellä on tämänhetkisen tilanteemme Heikki Peukonen puhumassa!" Mutta kyseisestä jo käsitteeksi käyneestä merkkihenkilöstä ei Google-haku kerro mitään – tai ei kertonut vielä viikko sitten. Oman aikamme Heikki Peukonen olisi persoonallinen romaanin nimi.

7.1.17

FB-katsaus, joulukuun jälkimmäinen puolisko 2016

(30.12.)

Kirjoittaminen on lukemista varmempi pakoväylä.

(30.12)

Tahtoisin sanoa jotain. On vaikea sanoa. Vaikea sanoa, mitä tahtoisin sanoa. Vaikea sanoa sitä minkä tahtoisin.
Mutta ystävyys on sellainen asia, jota edes sosiaalinen media ei turmele.

(29.12.)

Koetan hyväksyä ajatuksen, että taiteilijana olen vääjäämättä, kenties a priori, moraalisesti epäilyttävä. Koetan hyväksyä ajatuksen, että ihmisenä olen vääjäämättä, kenties määritelmän nojalla, moraalisesti epäilyttävä.

(29.12.)

Jos ei tarvitsisi olla jotakin, ei tarvitsisi myöskään mennä sekaisin.

(29.12.)

Jaksaisin lukea ja kirjoittaa, mutten ihmisestä. Ihminen on liian raskas aihe.

(28.12.)

Jahka olen käynyt hieman syvemmällä – paljon syvemmällä kuin sisäinen sensori sallisi – kieleni ja mieleni luolastoissa, olen valmis estradeille ellen elämään.

(27.12.)

En tarkkaan muista, kuka ja missä yhteydessä toi esiin eksplisiittisen ja ilmplisiittisen kulttuurin eron, mutta lakeuden pimeydessä se palasi mieleeni. Luultavasti monet henkilöni ynnä tämän ahdistuksen ja ilmaisutapojen oudoista piirteistä selittyvät sillä, että olen kasvanut hyvinkin implisiittisen kulttuurin & kommunikaatiotyylin piirissä ja sittemmin vähin erin eräänlaisena toiveikkaana pakolaisena ajautunut ekplisiittisemmille vesille kykenemättä kuitenkaan luopumaan aiempaan sopeutuneesta tunnevirityksestäni.

(Palatakseni alkuun: se, etten useinkaan tule painaneeksi mieleeni lähteitä, innoittajia ja asiayhteyksiä, saattaa myös todistaa implisiittisen kulttuurin mahdista minussa.)

(27.12)

Varovaisuus arvostelmissa on kirjattu kilpeni alle. Olisiko vapauttavaa ryhtyä latelemaan tuomioita; osaisinko edes?

(27.12.)

Miksi itseilmaisun tarpeeni on suurin juuri silloin, kun häpeän sitä eniten ja koen kärsiväni kaikista tunnetuista yksilöä leimaavista häiriöistä ja syrjäytymisen syövereistä, ja päinvastoin?

(27.12.)

On valitettava, valittava lempeys, laskettava laskelmat maahan, koska rakkaus on julmuuden tekosyy.

(27.12)

Mykistysnappini juuttuu helposti pohjaan.

(27.12.)

Olisi korkea aika kokeilla tarinoiden kirjoittamista, mutta ensimmäiset ideani ovat kovin pusertuneita, käpertyneitä, sikiöasentoisia: suljettuja tiloja, kapseleita, vankiloita, eksistentiaalista scifiä. "Se on eräänlainen pystysuora ydinsukellusvene."

(26.12.)

Tahtoisin käyttää aikani lukemiseen ja sivistymiseen, ellei valmis teksti esittäisi arvaamattomampia ja valmiimpia vaatimuksia, tuottaisi arvaamattomampia ja korjaamattomampia pettymyksiä kuin syntymisen tilassa oleva. Kai kaikkein mieluiten omistaisin sydäntalveni unennäölle.


(26.12.)

Eikös (konsertti)flyygeli voisi olla nimeltään myös jalopiano? Ja pianonkin voisi suomentaa reilusti pienoksi.


(26.12.)

haluan uskoa
kauneuteen
/
haluan
uskoa kauneuteen


(26.12)

Aivan kuin viime keväästä olisi kulunut yli vuosi. Olin varma, että Jukka Viikilän Engel-kirja oli ilmestynyt jo viime vuoden puolella joulun alla ja että teos antanut sen veljelleni Tuomolle joululahjaksi. Tänään huomasin kirjan likatitteliin kirjaamani kevään ja pyöreät vuodet. Syntymäpäivälahja, kolme kuukautta joulun jälkeen siis – mutta niin kauan, kauan, kauan sitten.
En ole ollut kovinkaan onnellinen, siinäkö pitkältä tuntuvan ajan salaisuus?

(24.12.)

Unessani keskusteltiin romaniasta. Paljastui, että Jonimatti [Joutsijärvi] oli kääntänyt kyseisestä kielestä parikin yli 500-sivuista fragmenttiluontoista proosateosta. Niiden tyyli vaihteli arvokkaasti lipuvista kulttuurimuistiinpanoista sananjohto-oppia koetteleviin, yhdysneologismeja viljeleviin alaviitteisiin…

Naapurista kuului häivähdyksiä Varpusesta jouluaamuna, joka mokoma on jo huomenna. Matti, 101, on tapansa mukaan avannut radion, maa kiertyy, lumipeite yltää, talventörröttäjät palkitsevat kitkemättömyyden.

Rauhallista joulua kaikille!

(23.12.)

Hmm, ei olisi suurikaan vaiva rakentaa uusi työpiste, kunnon komentokeskus, tekemisen tukikohta. Mitäpä muuta oikeastaan tarvitsen.

(23.12.)

Joulu on lapsenmielisten juhla. Siksi pelkään menettäväni kykyni iloita vuodenkierron tästä pisteestä. Toisaalta pelkään menettäväni lapsekkuuteni, toisaalta pelkään olevani parantumattoman lapsellinen tai vaikuttavani sellaiselta – mutta onko näissä peloissa oikeastaan kyse muusta kuin turhanaikaisesta alistuvuudesta?

(22.12.)

Mielenterveydestä ja poliittisesta elämästä vielä: erityisen ajankohtaiselta hahmottamistavalta tuntuisi kummankin alueen häiriöiden näkeminen ennen muuta uskottavuuskriiseinä.

(22.12.)

Jos maailma olisi altis uskomaan, saattaisin julistaa rakastavani sitä. Mutta seuraisiko tästä mitään hyvää.

(22.12.)

Onko hyvä mielenterveys hyväosaisten etuoikeus?

(22.12.)

Toisen vieraannuttaminen on toisen normalisointia. Ymmärrä miten haluat.

(22.12.)

Mitä sivistykseen tulee, kieltämättä keskittyminen kirjojen kirjoittamiseen on eräänlaista hyvää käytöstä.

(22.12.)

true flag, false colours

(21.12.)

Kiitollinen olo. Joululaulut ja sauna auttavat.

(21.12.)


onhan
getkor
keatnie
tokset



(21.12.)

Sol St. Ice

(21.12.)

Sanojen ja mielikuvien kuhina ottaa loputtomasti uusia muotoja – mitä jos vain lakkaisin huolehtimasta proosani normaaliudesta.

(21.12.)

Mahdollinen motto: Ilman ilmeisiä illuusioita, niin autistisesti kuin asia vaatii.

(20.12.)

Kullakin rajaseutunsa, salaperäiset mutta tuskin yleisesti kiinnostavat.

(20.12.)

Motivaationi ääriviivat ovat hyvin selvät: kirjoitan sopeutuakseni ja juuri niistä syistä, jotka estävät sopeutumasta.

(20.12.)

Näin unta paitsi (mm.) tyrmäävän tehokkaasta ranskalaisesta 70-luvun alun toimintaleffasta myös kaiken maailman suunnittelijoille tarkoitetusta geometrisesta analyysityökalusta. Jopas oli elegantti ja kiehtova sähköinen harppi- ja viivoitinpaketti kolmessa ulottuvuudessa, Suomessa kehitetty. Nimen valitettavasti unohdin.

(19.12.)

Kärsimys on todistajista kaikkein epäluotettavin. Siksi marttyyri valitsee sen. Suhteettomimman, ehdottomimman, kohtuuttomimman, mahdottomimman.

(19.12.)

Huomaan kysyväni monesti, kai liian usein, voiko runoudessa käsitellä tällaisia tai tuollaisia asioita. Kuten vaikkapa kysymystä, onko itsen tai toisen luotettava kykyynsä rakastaa, jotta joku toinen voi rakastaa tätä.

(19.12.)

Siihen nähden, että olen melko masentunut ja taipuvainen kokemaan ison osan elämästäni ansaitsemattomaksi ja yritykseni lähestyä, ilahduttaa tai auttaa toisia epäilyttäviksi ja riittämättömiksi, olen oudon tyytyväinen kirjallisen työni tilaan. Joko tämä lupaa hyvää teosteni kannalta tai todistaa pohjimmaisesta harhaisuudestani ja arvostelukyvyttömuudestäni. Ehkäpä mieluummin vielä kehtaan uskoa johonkin kuin pyrkiä muistomerkilliseen johdonmukaisuuteen tässä yksityisessä ja oikeastaan yhdentekevässä synkkyydessä.

(19.12.)

Jos sana 'kaamos' olisi lainautunut etelän sivistyskieliin, puhuisimme kamoottisesta ajasta.

(19.12.)

Koostumme pelottavan hauraista toiveista. Mikä sopii aikuisen arvolle ellei lempeyden vaatimus.

(19.12.)

4.44, kellonajoista oudoin

(18.12.)

Muutunko kylmäksi ja tyhjäksi vai paljastunko sellaiseksi? Tulkintojen ja vuorovaikutusten hauraus synnyttää nämä pelot. Ja kirjoittaminen, kirjoituksen haudantakainen luonto.

(18.12.)

Korvaamattomia: ystävät, uni.

(17.12.)

työpaikka: kaipaamo

(16.12.)

Mikä saa katsomaan ohi? Miksi en löydä paikkaani instituution, opin, ihmisen sylistä.

(16.12.)

Hirveästi väkeä tarvitaan yhden identiteettiin.

(16.12.)

Et ole sekaisin vaan kestämättömässä järjestyksessä.

(16.12.)

Minua riivaa pyrkimys suvereniteettiin. Olen tyypillinen sukupolveni edustaja.

6.1.17

Kesken jäänyt purkaus supermarketin hyllyjen välissä

Katson meemikuvaa. Kuka ajattelee noin abstraktisti? Ihminen vai tämä väline? Hegel parka.

Tämänhetkistä alavirettäni sävyttää tai syventää tunne, että ajatteluni tila on kaventunut. En ole noussut ajoissa vastustamaan tätä kaventumista, kurtistumista, käpristymistä, jossa maailma abstrahoituu irvikuvakseen ja reflektio korvautuu reflekseillä, luonne identiteetillä. Jokainen joka kirjoittaa, näkee ajatustensa vaatiman tilan lukijassa ja luottaa tähän, toiseen itseen. Ja minua hirvittää, kun löydän itseni ajattelemasta, etten enää luota – ja että olen ehkä itsekin yhä kauempana luotettavasta lukijasta…

24.12.16